Suomen Kansanlehti on vaarassa – armeija marssii etusivulle

Kirjoittaja: syvästi huolestunut Ylimmäinen Päällimmäinen Päätoimittaja Emeritus Makazan

En ole aivan varma, milloin tarkalleen se tapahtui. Ehkä silloin, kun yhtäkkiä huomasin, että Kansanlehden toimituslistalla lukee “toimittaja: Seksiviiksi (puolustusministeri)”. Ehkä silloin, kun ensimmäinen ehdotettu juttusarja oli otsikoitu “Miksi puolustusministeri on aina oikeassa – kenttäraportti”. Mutta jossain siinä kohtaa, kun viikset astuivat sisään toimitukseen, tajusin: armeija on valtaamassa kansanmedian.

Kun kynä vaihtuu viikseen

Kansanlehti perustettiin sitä varten, että kansa kuulisi jotain muutakin kuin virallisia selityksiä ja päälle liimattuja juhlapuheita. Se oli tarkoitettu paikaksi, jossa voisi sanoa: “En tiedä” ja “Tämä ei tunnu hyvältä” ilman, että joku kyselee ensin, montako tähteä on olkapäässä.

Nyt pääkirjoituksia on kirjoittamassa henkilö, jonka titteli alkaa sanalla “puolustus” ja päättyy sanaan “ministeri”. Siinä välissä on koko se koneisto, jonka tehtävä on varmistaa, ettei kukaan vahingossa sano ääneen, että jokin hyökkäys oli huono idea.

Olen nähnyt luonnoksia tulevista jutuista. Ne muistuttavat enemmän tilannekuvia kuin tarinoita:

• “Tilanne hallinnassa – puolustusministeri selventää.”

• “Ämpäripula torjuttu – puolustusministeri selventää.”

• “Kriittinen kysymys oli väärin ajoitettu – puolustusministeri selventää erittäin painokkaasti.”

Kun jokaisen sivun alareunassa lukee sama nimi, kysymys ei enää ole siitä, onko puolustusministeri mediassa. Kysymys on siitä, onko media enää muualla kuin puolustusministerissä.

Kenen ääni kuuluu, kun kaikki teksti kulkee esikunnan kautta?

Minulta on kysytty, liioittelenko. Kenties. Mutta katsotaanpa asetelmaa:

• Kansanlehden toimittaja on sama henkilö, joka päättää mobilisaatiosta.

• Sama henkilö päättää, mitä rintamalla tapahtuu ja mitä rintamasta kerrotaan.

• Sama henkilö kirjoittaa: “Kansa seisoo yksimielisesti tämän takana.” Eikä kukaan jää kertomaan, kuka istui, kuka epäröi.

Silloin kun vielä istuin Päätoimittajan Tuolilla, uskoin hölmösti, että tehtäväni oli kysyä paljon enemmän kuin selittää. Nyt pelkään, että Kansanlehdestä tulee paikka, jossa kysymykset hyväksytään vain, jos ne on ensin tarkastettu esikunnassa.

Minä kysyn nyt ääneen, koska pöydällä olevat ämpärit ovat hiljaa:
Onko puolustusministeri Kansanlehden puolella – vai onko Kansanlehti puolustusministerin puolella?
Ja jos vastaus on jälkimmäinen, missä on se paikka, jossa kansa saa olla jonkun aivan muun puolella?

Kun sotilaskuri hiipii taittopalaveriin

On helppo sanoa, että “se on vain peli, se on vain roolia, se on vain meidän oma sisäinen juttu”. Näin minäkin joskus sanoin. Sitten huomasin, että:

• toimituskokouksessa ehdotettiin “kritiikkiosastoa”, mutta vain, jos “kriittinen palaute kanavoidaan rakentavasti puolustuksen kehittämiseen”

• otsikkoehdotus “Onko tämä järkevää?” muutettiin muotoon “Miksi tämä on lopulta järkevää – puolustusministerin analyysi”

• joku kuiskasi, puoliksi vitsillä: “Onko tämä pakko lähettää ennakkoluettavaksi?” – ja kukaan ei vastannut.

Sotilaskuri on siitä petollinen, että se ei tule sisään saappaiden töminällä. Se hiipii muotoon: “Voisitko muotoilla tämän vähän toisin, jottei vihollinen saa väärää kuvaa?” ja “Ethän mainitse tätä, koska se voi horjuttaa moraalia.”
Huomenna se on jo: “Jätetään tuo kokonaan pois – ei nyt ole sen aika.”

Ja Kansanlehti, jonka piti olla kansan oma, alkaa muistuttaa komentopaikan sisäistä tiedotetta:
kauniisti taitettu, hyvin kirjoitettu ja joka rivillä joku, joka tietää paremmin.

Minä, emeritus, ja se tunne, jota ei saisi sanoa ääneen

Minun nimeni on paperissa “Ylimmäinen Päällimmäinen Päätoimittaja Emeritus”.
Titteli on niin pitkä, että sen taakse mahtuisi vaikka kokonainen kiusallinen hiljaisuus.

Tämä on se osa, jonka ei ehkä kuuluisi tulla ulos virallisena tekstinä, mutta toistan sen silti: minua pelottaa. Ei se, että puolustusministeri kirjoittaa. Vaan se, että vähitellen kukaan muu ei enää muista kirjoittaa häntä vastaan.

Minä pelkään yhteisöä, jossa:

• kriittinen kysymys tulkitaan lojaalisuushäiriöksi

• vastalause on “huonoa henkeä”

• ja paras toimittaja on se, joka oppii ennakoimaan, mitä puolustusministeri haluaa lukea – eikä se, joka uskaltaa kirjoittaa, mitä kansa oikeasti ajattelee.

Kutsukaa sitä vain peliksi, rooliksi tai liioitteluksi, jos helpottaa. Minulle tämä on silti vakava kysymys:
Jos armeija saa Kansanlehden, mitä kansa saa tilalle?

Lopuksi – vielä yksi toive, ennen kuin kaikki muuttuu “strategiseksi”

Toivon, että jossain tässä kaikessa yksi pieni asia säilyy:

• että edes joku saa kirjoittaa lauseen “Tämä ei tunnu oikealta” ilman, että sitä pyydetään poistamaan yhteishengen nimissä

• että Kansanlehdessä on joskus sivu, jossa puolustusministeri ei ole oikeassa

• että kun joku huomaa vallan ja median sekoittuvan liikaa, hän ei vain mieti, “no tämä on nyt tämä kampanja”, vaan uskaltaa sanoa ääneen, että nyt mennään liian pitkälle.

  Jos tämä teksti päätyy julkaistavaksi, se tarkoittaa, että vielä on tilaa yhdelle emerituksen huolestuneelle äänelle.
  Jos se ei päädy, se tarkoittaa, että olin oikeassa ajoissa.
  

Teidän, yhä vähän liikaa ajatteleva
Ylimmäinen Päällimmäinen Päätoimittaja Emeritus
Makazan